Vet.fi historia
Vet.fi on sivusto, joka vaalii Valtion elokuvatarkastamon (VET) muistoa ja tuo esiin sen merkityksen osana suomalaista kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaa. Sivusto kokoaa yhteen tarkastamon lähes vuosisadan mittaisen toiminnan ja sen vaikutukset elokuvakulttuuriin, lasten ja nuorten suojelemiseen sekä sananvapauden ja valtiollisen sääntelyn väliseen tasapainoon.
Valtion elokuvatarkastamo toimi vuosina 1946–2011 valtion virastona, jonka tehtävänä oli ennakkotarkastaa ja luokitella elokuvia, videoita ja myöhemmin myös digitaalisia pelejä. Sen päätökset vaikuttivat siihen, mitä suomalaiset saivat katsoa – ja missä iässä. Tarkastamon historia heijastaa suoraan myös sitä, miten yhteiskunnassa on eri aikoina suhtauduttu moraaliin, taiteeseen, lapsuuteen ja vapauteen.
Vet.fi toimii digitaalisena muistomerkkinä ajalle, jolloin valtion viranomainen toimi portinvartijana visuaalisen viestinnän kentällä. Sivuston tarkoituksena on tuoda esiin paitsi tarkastamon toiminta ja päätökset, myös ne keskustelut, ristiriidat ja kehityskulut, jotka johtivat järjestelmän purkamiseen ja nykyiseen ikärajaluokitukseen perustuvaan malliin.
Täältä löydät tietoa, taustaa ja tarinoita elokuvien sensuurista, ikärajojen kehittymisestä, kielletyistä elokuvista ja siitä, miksi tällä kaikella on vielä tänäkin päivänä merkitystä.
Uusimmat artikkelit
Vet.fi – Valtion elokuvatarkastamon historia
Tervetuloa Vet.fi-verkkosivustolle, joka toimii digitaalisena muistomerkkinä ja kattavana tietolähteenä yhdelle suomalaisen kulttuurihallinnon tunnetuimmista viranomaisista – Valtion elokuvatarkastamolle (VET).
Elokuvatarkastamo oli yli kuuden vuosikymmenen ajan mukana määrittelemässä, millaista visuaalista sisältöä suomalaisessa yhteiskunnassa oli sopivaa esittää eri ikäryhmille. Se ei ollut pelkkä hallinnollinen virasto, vaan osa suomalaista kulttuuripolitiikkaa, joka heijasti aikansa arvoja, moraalia, poliittista ilmapiiriä ja suhtautumista taiteeseen sekä sananvapauteen.
Tällä sivustolla voit syventyä tarkastamon yli 90 vuoden mittaiseen historiaan – sen varhaisista vaiheista 1920-luvulla Valtion filmitarkastamon nimellä, aina uudistuksiin, kiisteltyihin kieltoihin, laajempiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin sekä lopulta viraston lakkauttamiseen vuonna 2011.
Sivusto kattaa myös sen, miten elokuvatarkastamon tehtävät siirtyivät ensin Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskukselle (MEKU) ja myöhemmin Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille (KAVI) osaksi nykyaikaista mediakasvatuksen ja ikärajavalvonnan järjestelmää.
Vet.fi:n tavoitteena on säilyttää ja jakaa tietoa tarkastustoiminnan vaikutuksista suomalaiseen elokuvakulttuuriin, sananvapauteen, mediakasvatukseen ja lasten suojeluun. Sivusto tarjoaa tilaisuuden tutustua paitsi tarkastamon historiaan myös sen merkitykseen osana suomalaisen yhteiskunnan ja arvomaailman muutosta.
Tämä on paikka sinulle, joka haluat ymmärtää, miten Suomi suhtautui elokuviin ja muihin kuvaohjelmiin aikana ennen suoratoistoa, kansainvälistä mediatarjontaa ja digitaalista jakelua – ja miten nuo suhtautumistavat heijastavat meitä tänään.
Mistä kaikki alkoi? – Elokuvat valvonnan piiriin
Elokuvien tarkastaminen sai Suomessa virallisen muodon vuonna 1921, kun perustettiin Valtion filmitarkastamo. Tuolloin elokuva oli vielä varsin uusi taidemuoto, mutta sen vaikutus massayleisöön oli nopeasti ymmärretty – ja samalla siihen alkoi kohdistua huolta, etenkin lasten ja nuorten näkökulmasta.
Filmitarkastamo ei alkujaan ollut valtiollinen virasto vaan toimi yksityisenä elimenä elokuva-alan itsesääntelynä, käytännössä Suomen Filmikamarin hallinnoimana. Tarkastamon tehtäväksi tuli tarkastaa ulkomaisia ja kotimaisia elokuvia ennen niiden julkista esittämistä. Tavoitteena oli estää yleistä moraalia tai järjestystä loukkaavan sisällön päätyminen valkokankaille. Tarkastus oli käytännössä sensuuria – elokuvan esittäminen Suomessa saattoi jäädä toteutumatta, jos se ei läpäissyt tarkastusta.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli noina vuosikymmeninä varsin suojeleva: uskonto, isänmaa ja perhearvot muodostivat perustan sille, mitä voitiin pitää sopivana. Erityisesti seksuaalisuus, väkivalta ja poliittisesti arat aiheet herättivät huolta ja olivat usein tarkastuksen kohteina.
Merkittävä muutos tapahtui 1. maaliskuuta 1946, jolloin tarkastustoiminta siirtyi virallisesti valtion vastuulle ja sai nimen Valtion elokuvatarkastamo. Samalla sen toiminta institutionalisoitiin opetusministeriön alaiseksi virastoksi, ja sen tehtävänä oli jatkossa säädellä, ohjata ja valvoa elokuvien, videoiden ja myöhemmin myös muiden kuvaohjelmien sisältöä.
Tämä muutos heijasti laajempaa yhteiskunnallista kehitystä: median ja viihteen katsottiin vaikuttavan kansalaisiin niin voimakkaasti, että valtion oli otettava ohjaava rooli. Elokuvatarkastamosta tuli virallinen portinvartija, jonka kautta lähes kaikki yleisölle suunnattu visuaalinen sisältö kulki – tarkoituksena oli suojella erityisesti lapsia ja nuoria, mutta myös ylläpitää yhteiskunnallista järjestystä ja hyvää tapakulttuuria.
Sivuston ylläpidon kustannuksiin ovat osallistuneet: Puhelinliittymä.com – Liittymätarjoukset.fi – Äänikirjat.com – Äänikirjapalvelut.fi– Puhelinliittymät.com – Puhelinliittymätarjoukset.fi
Mikä oli elokuvatarkastamon tehtävä?
Valtion elokuvatarkastamon päätehtävänä oli ennakkotarkastaa ja luokitella elokuvia sekä muita kuvaohjelmia, kuten videoita ja myöhemmin myös digitaalisia pelejä. Tärkein painopiste oli alaikäisten suojeleminen – erityisesti sellaisten sisältöjen rajaaminen pois, jotka eivät olleet nuorten hyväksi, saattoivat olla lapsille haitallisia tai pelottavia.
Tarkastamon tehtäväkenttään kuuluivat:
- Ikärajojen määrittely: Ohjelmille annettiin ikäraja, joka ohjasi, mille ikäryhmille sisältö oli sopivaa.
- Sisällön arviointi: Tarkastuksessa huomioitiin mm. väkivalta, seksuaalisuus, pelottavuus ja päihteet.
- Sensuuri: Joissain tapauksissa elokuva saatettiin kieltää kokonaan, jos se katsottiin esimerkiksi epäsiveelliseksi tai yhteiskuntajärjestystä uhkaavaksi.
- Elokuvaveron määrittely: Vuosina 1964–1994 tarkastamo laski elokuvien pääsymaksuihin perustuvan veron suuruuden.
Tarkastamo toimi osana valtionhallintoa, mutta sen päätöksistä voitiin valittaa valtion elokuvalautakuntaan. Virasto oli näin sekä valvoja että portinvartija, jonka työ vaikutti suoraan siihen, millaista mediasisältöä suomalainen yleisö sai nähdä – erityisesti nuorempien sukupolvien kohdalla.
Ikärajat muuttuvat – Suosituksista sitoviin rajoihin
Yksi Valtion elokuvatarkastamon keskeisimmistä tehtävistä oli ikärajojen määrittely, jolla pyrittiin suojelemaan lapsia ja nuoria haitallisilta sisällöiltä. Ikärajat perustuivat arvioon siitä, milloin lapsi kykenee käsittelemään esimerkiksi väkivaltaa, seksuaalisuutta tai ahdistavuutta sisältävää ohjelmaa.
Ennen vuotta 2001 ikärajat ilmaistiin muodoissa kuten K12, K14, K16, ja ne olivat usein vain suosituksia, erityisesti videojulkaisuissa. Käytäntö oli osin epäyhtenäinen.
Vuonna 2001 astui voimaan uusi laki, joka toi selkeät ja valtakunnallisesti sitovat ikärajat: 7, 11, 13, 15 ja 18 vuotta. Lisäksi sallittiin poikkeus, jonka mukaan aikuisen seurassa elokuvaa sai katsoa kaksi vuotta nuorempi lapsi, paitsi jos kyseessä oli K18-sisältö.
Videopeleille määriteltiin omat ikärajat: 7, 12, 16 ja 18 vuotta, joista vain viimeinen oli sitova. Muut toimivat ohjeellisina suosituksina vanhemmille.
Uusi ikärajajärjestelmä vahvisti viraston roolia lasten suojelijana ja toi kansainvälisesti vertailukelpoisia käytäntöjä suomalaisen mediavalvonnan tueksi.
Kielletyt elokuvat – rajojen määrittelyä
Elokuvatarkastamon antama ikäraja ei aina riittänyt. Joissain tapauksissa virastolla oli valtuus kieltää elokuvan esittäminen kokonaan, jos se katsottiin erityisen haitalliseksi. Kieltopäätöksen perusteina saattoivat olla:
- Epäsiveellisyys
- Raaistavuus
- Mielenterveyttä vahingoittava sisältö
- Yhteiskuntajärjestyksen, maanpuolustuksen tai ulkosuhteiden vaarantaminen
Vaikka kieltoja annettiin harvoin, ne herättivät usein keskustelua sananvapauden ja sensuurin rajoista.
Tunnettuja esimerkkejä kielletyistä elokuvista:
- Carrie (1977–1991)
- Sodoman 120 päivää (1976–2004)
- Yks’, kaks’, kolme (1962–1986)
Usein kielletystä elokuvasta tuli symboli vastakulttuurille, ja kiellot toimivat muistutuksena siitä, kuinka elokuva voi herättää vahvoja yhteiskunnallisia reaktioita.
Tarkastamatta jättäminen – K18 automaattisesti
Vaikka Valtion elokuvatarkastamon päätehtävänä oli tarkastaa elokuvia ja muita kuvaohjelmia ennen niiden julkaisua, tarkastus ei ollut pakollista. Levittäjä saattoi päättää olla viemättä ohjelmaa tarkastettavaksi, esimerkiksi kustannussyistä. Tällä oli kuitenkin merkittävä seuraus: tarkastamaton ohjelma sai automaattisesti K18-luokituksen – riippumatta sen sisällöstä.
Tämä käytäntö loi tilanteita, joissa täysin harmittomaksi koettu ohjelma luokiteltiin virallisesti vain aikuisille sopivaksi. Näin kävi erityisesti pitkille televisiosarjoille, joiden tarkastaminen saattoi maksaa useita tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia – sillä tarkastusmaksu määräytyi ohjelman keston mukaan.
Käytännön tunnettuja esimerkkejä:
- South Park – satiirinen animaatiosarja, jota esitettiin laajasti televisiossa, mutta jonka DVD-julkaisu sai automaattisesti K18-merkinnän
- Pieni talo preerialla – perheystävällinen draamasarja, joka oli tuttu tv:stä, mutta luokiteltiin DVD:llä vain aikuisille
Tämä järjestelmä herätti kritiikkiä ja hämmennystä. Monet kuluttajat kokivat, että ikärajat eivät enää heijastaneet sisällön todellista luonnetta, vaan olivat seurausta hallinnollisesta menettelystä. Samalla se lisäsi paineita tarkastusjärjestelmän uudistamiseen – ja olikin yksi niistä tekijöistä, jotka johtivat myöhemmin siirtymään kohti itsesääntelyyn perustuvaa luokittelumallia.
Kohti uutta aikaa – lakiuudistukset 2009 ja 2011
2000-luvun alussa median kulutus muuttui nopeasti: suoratoistopalvelut yleistyivät ja perinteinen ennakkotarkastusjärjestelmä alkoi näyttää vanhentuneelta. Vastauksena tähän kuvaohjelmalakia uudistettiin vuonna 2009, jolloin säädettiin, että televisiossa ennen klo 21 esitetyt ohjelmat voitiin julkaista DVD:llä tai VoD-palveluissa ilman ennakkotarkastusta, kunhan niille oli määritelty haitta-arvioon perustuva ikäraja.
Merkittävä muutos tapahtui vuonna 2011, kun eduskunta päätti lakkauttaa Valtion elokuvatarkastamon vuoden 2012 alussa. Tilalle perustettiin Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU), jonka tehtävänä oli siirtyä tarkastamisesta neuvontaan, koulutukseen ja valvontaan.
Vuonna 2014 MEKU yhdistettiin osaksi Kansallista audiovisuaalista instituuttia (KAVI), joka jatkaa nykyisin ikärajaluokituksen valvontaa ja mediakasvatuksen edistämistä. Samalla vastuu luokituksesta siirtyi koulutetuille sisällöntuottajille ja levittäjille – viranomaisen rooli muuttui ohjaavaksi, ei päättäväksi.
Nykyjärjestelmä – vastuu siirtyy tekijöille
Valtion elokuvatarkastamon lakkauttamisen jälkeen ikärajaluokituksen vastuu siirtyi viranomaisilta sisältöjen tuottajille ja levittäjille. Nykyään elokuvien, televisio-ohjelmien ja pelien ikärajat määrittelevät koulutetut luokittelijat, jotka ovat saaneet koulutuksen ja hyväksynnän Kansalliselta audiovisuaaliselta instituutilta (KAVI).
Tämä muutos merkitsi siirtymistä ennakkotarkastuksesta itsesääntelyyn, jossa luottamus sisällöntuottajien vastuullisuuteen on keskeistä. KAVI ei enää tarkasta yksittäisiä ohjelmia ennen niiden julkaisua, vaan sen tehtävänä on:
- Valvoa ikärajaluokitusten oikeellisuutta ja johdonmukaisuutta
- Käsitellä yleisön palautteita ja epäselvyyksiä ikärajoista
- Edistää mediakasvatusta ja medialukutaitoa, erityisesti lasten ja nuorten suojelemiseksi
Uudessa järjestelmässä käytössä olevat ikärajat ovat: Sallittu (S), 7, 12, 16 ja 18 vuotta. Näiden rinnalla ohjelmiin liitetään sisältömerkinnät, jotka kuvaavat tarkemmin, miksi ohjelmalle on annettu tietty ikäraja. Tällaisia merkintöjä voivat olla esimerkiksi väkivalta, seksuaalisuus, ahdistavuus, päihteet tai kielenkäyttö.
Tavoitteena on, että kuluttajalla – erityisesti huoltajalla – on paremmat valmiudet tehdä tietoon perustuvia päätöksiä siitä, mikä sisältö on sopivaa eri-ikäisille katsojille. Samalla korostetaan, että vastuu ei ole enää viranomaisella, vaan sisällöntuottajilla ja vanhemmilla – heidän kyvyssään arvioida, mikä on lapselle sopivaa katsottavaa tai pelattavaa.
Miksi Vet.fi muistuttaa elokuvatarkastamosta?
Valtion elokuvatarkastamon historia on tärkeä osa Suomen kulttuurista muistia. Se ei ole vain kertomus yhdestä virastosta, vaan peili, josta heijastuvat eri aikakausien yhteiskunnalliset arvot, käsitykset taiteesta, moraalista ja siitä, millaista sisältöä kansalaisille pidettiin sopivana.
Tarkastamon olemassaolo ja sen tekemät päätökset herättivät vuosikymmenten aikana runsaasti keskustelua – joskus kiitosta, toisinaan kritiikkiä. Se toimi portinvartijana aikana, jolloin yhteiskunta katsoi velvollisuudekseen suojella erityisesti nuorisoa tietyiltä sisällöiltä. Samalla sen työ vaikutti siihen, millainen elokuvakulttuuri Suomessa syntyi ja mitkä tarinat pääsivät ääneen.
Vet.fi-sivusto toimii digitaalisena muistomerkkinä tälle aikakaudelle. Se tuo esiin sen, miten sääntely, sensuuri, taide ja vapaus ovat olleet jatkuvassa vuoropuhelussa – ja miten elokuvien tarkastaminen liittyi osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua vallasta, vastuusta ja yksilön oikeuksista.
Tarkastamon tarina on myös kertomus siirtymästä suljetummasta ja viranomaisten hallitsemasta järjestelmästä kohti avointa, monimuotoista ja kansainvälistä mediaympäristöä, jossa vastuu sisällöstä on yhä enemmän katsojalla ja sisällöntuottajalla itsellään.
Vet.fi haluaa säilyttää tämän historian – ei nostalgiana tai kaipuuna entiseen, vaan ymmärtääksemme paremmin sitä kehitystä, jonka myötä olemme päätyneet nykyiseen järjestelmään. Samalla se muistuttaa, että mediakulttuurin muutokset heijastavat syvällisesti myös muutoksia yhteiskunnallisessa ajattelussa ja arvoissa.
Lyhyesti vuosilukuina
- 1921 – Valtion filmitarkastamo perustetaan
- 1946 – Siirtyy valtion haltuun ja muuttuu Valtion elokuvatarkastamoksi
- 1964–1994 – Elokuvavero määritellään tarkastamon toimesta
- 2001 – Uudet ikärajaluokat käyttöön
- 2009 – Kuvaohjelmalain muutos: tarkastukset kevenevät
- 2011 – Tarkastamon toiminta lakkaa, tilalle perustetaan MEKU
- 2014 – MEKU yhdistyy Kansalliseen audiovisuaaliseen instituuttiin